Mallan mielenmaisemat: Status – kuntoutuja

Malla Laakso-Nyströmin blogisarjassa “Mallan mielenmaisemat” jaetaan ajatuksia ja kokemuksia kuntoutumisesta Lapinlahden Lähteellä. Kolmannessa osassa Malla pohtii kuntoutujan asemaa nyky-Suomessa.

Sellaiseksi minut määritellään Kelan, TE-toimiston ja lääkärien papereissa. Kuntoutujaksi. Olen lista erilaisia diagnooseja, oireita ja latinankielisiä sanoja. Toisinaan tuntuu siltä, että kohdallani on tehty kaikenlaiset riskiarviot ja SWOT-analyysit ja pohdittu hoidon kannattavuutta, ainakin työkyvyn osalta. Elämänlaatuni ei tunnu kiinnostavan kyseisten lausuntojen ja paperien kirjoittajia ollenkaan.

Usein ratkaiseva asia kuntoutuksen suhteen tuntuu olevan jäljellä oleva työkyky. Se on tekijä, jonka mukaan arvoni lasketaan, kun tehdään päätöksiä kuntoutuksen myöntämisestä. Tämä on asia, jota kritisoin, siitäkin huolimatta, että työ on iso osa elämääni ja turvaa toimeentuloani. Ajattelen, ettei työ kuitenkaan ole ihmisarvomme tai elämänlaatumme mitta.

Terveyskirjastossa kuntoutuja määritellään seuraavalla tavalla:
”1. henkilö, jolla on tarve lisätä tai ylläpitää toimintakykyään, jotta hän selviytyy arkeen liittyvistä toiminnoista itseään tyydyttävällä tavalla, 2. henkilö, joka taudin tai vamman takia tarvitsee ja hakee tai käyttää kuntoutuspalveluja työ- tai toimintakyvyn ylläpitämiseksi tai palauttamiseksi.”

Olen kuntoutusmyönteinen ja motivoitunut kuntoutumaan, siis kuntoutuja. Olen kuitenkin ensisijaisesti Malla. Olen ihminen, joka haluaa parantaa elämänlaatuaan ja kokonaisvaltaista hyvinvointiaan kuntoutumalla minua kohdanneesta sairaudesta ja vammasta. Haluan osallistua työelämään, olla osa työyhteisöä ja tehdä omien arvojeni mukaista työtä. Mutta työ ei ole kuitenkaan koko elämäni. Se on osa elämääni.

”Välillä olen totaalisen väsynyt ja kyllästynyt koko hommaan”

Kun sairastuin, tunsin monenkirjavia tunteita menettäessäni työkykyni ja työpaikkani. Mutta elämässäni on muitakin asioita, jotka vaikuttavat siihen, millaiseksi koen elämänlaatuni. Toimintakykyni on parantunut viime vuodesta aktiivisesti tekemieni kuntouttavien tekojen takia ja saamani kuntoutuksen myötä. Kuntoutuksen saamisen eteen jouduin tekemään huomattavan määrän työtä siitäkin huolimatta, että vammani aiheutui leikkauspöydällä minusta riippumattomista syistä.

Toimintakykyni kohentuminen on monien asioiden summa, mutta en usko, että olisin ilman saamaani kuntoutusta näin pitkällä. Matkaa on vielä jäljellä, mutta jokaisesta eteenpäin menneestä askeleesta olen iloinnut. Olen kuitenkin sairastunut pysyvästi, ja osa kuntoutumistani on oppia elämään sairauteni ja vammani sekä sen mukanaan tuoman kroonisen kivun kanssa. Se on oma prosessinsa. Eikä kuntoutuminen ole aina askelia eteenpäin, vaan se on toisinaan kaksi askelta eteenpäin ja kolme taaksepäin. On hyviä kausia ja vähemmän hyviä kausia.

Välillä hyvät ja huonot hetket vaihtelevat päivittäin. Välillä olen totaalisen väsynyt ja kyllästynyt koko hommaan. Annan itseni kokea myös näin. Sen jälkeen jatkan eteenpäin. Ajattelen, että toimintakyvyn parantuessa paranee työkykykin. Toivoisin kuntoutumista ajateltavan kokonaisuutena eikä vain työkykyä palauttavana tekijänä.

Kun elämä pysähtyy vakavan sairauden tai vamman seurauksena, viimeistään silloin tulee mietittyä, mikä elämässä on tärkeää. Sillä on vaikutusta myös tulevaan kuntoutukseen. Millaista elämää on mahdollista elää sairauden tai vamman kanssa? Millaista työtä on mahdollista tehdä? Mitä haluan elämältäni? Millaista kuntoutusta tarvitsen? Miten selviän taloudellisesti, jos pystyn vain osa-aikatyöhön?

Muutos on tapahtunut siinä hetkessä, kun sairaus tai vamma todetaan. Menneeseen ei ole paluuta. On luopumistyön aika ja sen myötä orientoiduttava uuteen tilanteeseen. On kyettävä kestämään byrokratiaa ja hakemaan kuntoutusta, oli voimavaroja tai ei.

”Olen huomannut nauruni kaikuvan vanhan sairaalarakennuksen käytävillä yhä useammin”

Vakavan sairauden tai vammautumisen vuoksi ihminen revitään usein vauhdilla irti tutusta ja turvallisesta kuviosta. Pintaan saattaa nousta muutosvastarintaa, ja osa kuntoutumista on myös tapahtuneen psyykkinen käsitteleminen. Sairastuminen tai vammautuminen ei ole oma valinta, kuten uuden kodin ostaminen. Muutosvastarinta on mielestäni enemmän kuin normaalia näissä tilanteissa. Jossain vaiheessa kuitenkin on tarpeen repiä itsensä irti tutusta helvetistä ja lähteä kohti tuntematonta taivasta. Kohti uutta.

Nykyään ajattelen sen olevan mahdollisuus nähdä elämää uusin silmin. Helppoa se ei ole minulle ollut, vaan vaati itseluottamusta ja uskoa tulevaan, jotka molemmat kokivat kolauksen sairastumisen myötä. Ajattelen irtirepäisyn olleen kuitenkin välttämätöntä, sillä muuten menneisyys pitää otteessaan eikä pääse eteenpäin.

Koen hetkittäin surua sairastumisestani ja jatkuvaa kipua aiheuttavasta vammastani, mutta elämäni täyttää nykyään enemmän ilon kuin surun hetket. Olen päässyt ammatilliseen kuntoutukseen, ja tällä hetkellä saan Lapinlahdessa olla osa työyhteisöä, jossa on valloillaan ymmärtäväisyys ja suvaitsevaisuus. Hyväntahtoisuus toisiamme kohtaan. Olen huomannut nauruni kaikuvan vanhan sairaalarakennuksen käytävillä yhä useammin. Työ ei ole koko elämäni, mutta sillä on osansa kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissani.

Mitä minusta tulee tulevaisuudessa? Sitä ei tiedä kukaan, en minäkään, mutta jokainen Lapinlahden Lähteellä vietetty päivä on muuttanut minua. Vähän kerrallaan. Ihmiset, tunnelma ja mielettömän kaunis luonto ovat eheyttäneet minua. Olen alkanut muistaa asioita ajalta ennen sairastumistani.

Sairastuminen ja iso leikkaus veivät minulta paljon voimavaroja, joten jännitin työkokeilun aloittamista. Entä jos en riitäkään? Erityisesti itselleni? Olen tajunnut täällä muutamia kuukausia oltuani, että olen riittävä juuri sellaisena kuin olen, vaikka välillä tapahtumien ja ihmisten määrä on saanut pääni pyörälle. Opitut asiat ovat kuitenkin alkaneet palautua mieleeni. Ajatus siitä, että pystyn ja osaan edelleen, on vahvistunut. En koe, että minua ajatellaan täällä kuntoutujana. Olen täällä Malla.

Kuntoutujia, ihmisiä, jotka kuntoutuvat, on monenlaisia. Kuntoutuksen tarve on eri tasoista. Ihmiset tulevat erilaisista lähtökohdista ja reagoivat eri tavoin. Ihmisillä on erilainen resilienssi, tukiverkot ja taloudelliset mahdollisuudet kuntoutukseen. Kuntoutujia ei voi vertailla keskenään. Meillä kaikilla on omat vahvuutemme ja heikkoutemme. Ennen kaikkea olemme ihmisiä, emme lista diagnooseja ja oireita. Olemme ihmisiä, joilta voi oppia jotain tärkeää, jos meitä kuunnellaan eikä pidetä kulueränä. Ajattelen, että voin kääntää sairastumiseni ja vammautumiseni myös vahvuudekseni. Tunnen itseni paremmin, kuin ihminen itsensä keskimäärin tuntee. Olen kohdannut itseni kaikin tavoin.

Värikkäät syksyiset lehdet värittävät Lapinlahden vanhan sairaalan puita ja pihaa. Nautin ihastellen raikkaasta ilmasta ja kauniista näkymästä. Olen tässä ja nyt. Mieletön matka takana, uudet seikkailut edessä.

– Malla –