Skip to main content

Ihmisiä Lähteellä: Luna Valkama

Ihmisiä Lähteellä Luna Valkama

Kahvila Lähteellä työskennellyt ja Ammattiopisto Spesiassa opiskeleva Luna Valkama on kirjoittanut upean tekstin autismidiagnoosistaan ja elämästään ja jakaa sen teille:

“Mua itkettää. Katson ulos junan ikkunasta. Otan pupupehmolelun taskusta ja pitelen sitä käsissäni. Se tulee mukaan kaikkialle mihin mua jännittää mennä. Nyt se tulee kanssani hammaslääkäriin ja toisena päivänä kouluun. Kun minulla on ihmistenilmoilla arka olo, se lohduttaa ja auttaa. Jotkut tuntemattomat katsoo oudosti minua ja pupua. Eikä mua yhtään haittaa, vaikka mua ihmetellään.

Jos joku katsoo minua vinoon, pitää omituisena, se on hänen ongelmansa. Jos joku kokee jatkuvaa tarvetta muiden arvosteluun ja kritisointiin, se kertoo hänen sisäisestä epätasapainostaan ja käsittelemättömästä häpeäntunteestaan, eikä siitä ihmisestä, jonka käytöstä hän pitää kummallisena tai viallisena. Kenties hän voi myös oppia jotain uutta tarkastelemalla eri tavalla käyttäytyviä.
Autismidiagnoosin saatuani olen kokenut monenlaisia tunteita. Olen ollut helpottunut. Olen alkanut vähentää maskausta, eli naamiointia. Se tarkoittaa sitä, että olen vähentänyt neurotyypillisten joukkoon sulautumista. Olen lähes koko elämäni esittänyt ja imitoinut neurotyypillisiä ihmisiä, välttääkseni kiusatuksi ja arvostelluksi joutumisen. Matkinut heiltä tapoja, miten sosiaalisissa tilanteissa tulisi käyttäytyä. Nyt olen repinyt pois sitä naamiota, jota pidin kasvoilla muiden takia.
Olo tuntuu siltä kuin olisin päässyt vapaaksi häkistä, johon olen ollut suljettuna. Saan olla vapaa. Saan lentää. Saan olla villi ja innostuva oma itseni. Saan olla merkillinen, omituinen minä.
Mitä enemmän saan olla oma itseni, peittelemättä autistisia piirteitäni, sitä enemmän vapaudun.

Naamioiminen on pidemmän päälle rankkaa psyykelle ja hyvinvoinnille. Jos sitä on joutunut tekemään koko elämänsä, saattaa kadottaa itsensä ja hukata identiteettinsä. Kuka oikeasti olen? Kuka minä olen kaiken sen esittämisen alla, jota olen joutunut tekemään sulautuakseni joukkoon, jottei minua kiusattaisi niin paljon? Autismidiagnoosin jälkeen valtava taakka on alkanut valua pois harteiltani. Olon on keventynyt ja helpottaa kun ymmärrän itseäni joka päivä taas vähän paremmin. Ymmärrän, miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn.

Minä sain autismidiagnoosin vuoden 2022 maaliskuussa. Kerroin lääkärille etäajalla,että tahtoisin että asiaa tutkittaisiin, mutta hän totesi tapaamisen aikana pystyvänsä asettamaan autismikirjon diagnoosin heti. Olin todella helpottunut ja tyytyväinen. Tuli sellainen olo, että vihdoin minut nähdään ja minua uskotaan ja kuullaan.
Laitoin Spesiassa opettajan ja ohjaajan avustuksella hakemuksen vammaispalveluihin, ja kesän aikana minusta tuli Vantaan vammaispalveluiden asiakas. Minulle myönnettiin neuropsykologista valmennusta aluksi 10 kertaa 90 minuuttia. Valmennus alkoi syksyllä.
Tapaamme nepsyvalmentajan kanssa kerran viikossa, puolitoista tuntia kerrallaan. Hän auttaa minua arkiaskareissa, esim. siivoamisessa ja Kelan hakemuksissa, ja muissa jutuissa, joissa minulla on haasteita. Tällä hetkellä hän käy kanssani Lapinlahden Lähteellä, jossa olen työkokeilussa kerran viikossa. Hän voi esim. kysyä asioita puolestani ja tukee ja rohkaisee minua tekemään asioita jotka jännittävät minua. Hänen kanssaan voin jutella ihan kaikesta.

Osaan kuunnella itseäni jo paljon paremmin. Osaan välttää sellaisia tilanteita ja ihmisiä ja paikkoja, jotka vain kuluttavat energiaani. Lähden helpommin pois, tai vetäydyn hetkeksi sivummalle, kun tiedän tarvitsevani omaa rauhaa. Opettelen myös vetämään omia rajoja ja vaatimaan tarvitsemaani apua jotka helpottavat omaa elämääni. Olen tajunnut, että minun elämäni ei pidä eikä kuulu olla vaikeaa.

Olen alkanut stimmata vapaammin. Se tekee minut tosi iloiseksi. Heilutan käsiäni, hyräilen, toistelen sanoja, pyörin ympäri, hypin, laulan, heilutan jalkoja, näpertelen/hypistelen esineitä ja kivalta tai jännältä tuntuvia materiaaleja, räpyttelen silmiä tai suljen ja avaan silmät hitaasti kuten kissat tekevät, pureskelen esineitä.

Olen oppinut olemaan itselleni kiltimpi ja antamaan itselleni aikaa palautua ja levätä tarpeeksi. Monille ihmisille tavalliset sosiaaliset tilanteet voivat olla minulle hyvinkin kuormittavia, ja tarvitsen enemmän aikaa palautuakseni niistä ja kerätäkseni voimiani. Syksyllä aloin väsyä liikaa ja koulussa käyminen vaikeutui. Silloin lukujärjestystäni muokattiin minun jaksamistani vastavaaksi ja minun tarpeisiini sopivammaksi. Minulle sopii sellainen tahti, että käyn koulussa/työkokeilussa muutamana päivänä viikossa, ja loput päivät käytän ihan omiin juttuihini ja lepäämiseen. Näin vältytään siltä, että kuluttaisin voimani loppuun pakottamalla itseni siihen perusarkirytmiin, joka yhteiskunnassa yleisesti vallitsee.

Uskallan enemmän käyttää oikeuksiani. Pyydän apua ja neuvoja asioihin, jotka ovat minulle vaikeita. Olen tajunnut, että minun ei tarvitse koko ajan suorittaa ja kuluttaa valtavasti energiaa siihen, että yritän esittää pärjääväni ja osaavani samalla tavalla kuin neurotyypilliset. Avun ja tuen tarpeeni on isompi kuin monella, ja se on täysin ok. Minulla on oikeus erityiseen tukeen. Se ei tee minusta millään tavalla huonompaa tai vähäpätöisempää kuin muut.

Ilon ja helpotuksen lisäksi olen myös tuntenut paljon surua siitä, ettei autismiani ja ADHD:tani ole havaittu aikaisemmin. Olen jäänyt paitsi hyvin monista asioista, joihin minulla olisi ollut oikeus, esimerkiksi erityisestä tuesta opetuksessa ja mahdollisista terapioista. Oli vaikea kokemus kasvaa autistisena ja ADHD-oireisena lapsena kaoottisessa ympäristössä, jossa minua ja nepsy-oireitani ei lainkaan ymmärretty. Sen takia onkin nyt suuri työ ja paljon tekemistä siinä, että opettelen ymmärtämään itse itseäni ja mihin kaikkeen apuun olen oikeutettu ja ottamaan sitä apua vastaan. Mutta sitäkin hienommalta tuntuu nyt kohdata ihmisiä jotka ymmärtävät ja tahtovat auttaa minua. Liikutun aika usein kyyneliin saadessani ystävällistä kohtelua. En vaihtaisi autismiani pois mistään hinnasta. Miten kiitollinen olenkaan siitä, että saan olla olemassa omana itsenäni. Juuri tällaisena.”

Suuret kiitokset, Luna, upeasta tarinastasi ja siitä, että olet ollut mukana Lapinlahti-yhteisössämme!


Lapinlahden Lähde

Kulttuurin, mielen hyvinvoinnin ja pienyrittäjyyden keskus Lapinlahden entisessä psykiatrisessa sairaalassa Helsingissä. Olemme turvallisempi, yhdenvertainen tila ja tuomitsemme kaiken syrjinnän.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *