SaunaMallan mielenmaisemat: Uusi vuosi 2025
Malla Laakso-Nyströmin blogisarjassa “Mallan mielenmaisemat” jaetaan ajatuksia ja kokemuksia kuntoutumisesta Lapinlahden Lähteellä. Kuudennessa osassa Malla kertoo uuden vuoden hyvinvoinnin lupauksista.
Uusi vuosi alkoi, ja some tuntui täyttyvän kaikenlaisista treeni- ja dieettimainoksista. ”Uusi parempi sinä!”, ”Tällä kuuden viikon dieetillä laihdut varmasti!”, ”Ahdistavatko joulukilot? Tervetuloa mukaan laihdutusryhmään!” Ei. Eivät ahdista, mutta epärealistisin tavoittein markkinoidut kurssit kyllä ärsyttävät. Onneksi minulla on mahdollisuus estää markkinointia kanavissani, mutta mietin samalla, miten paljon tärkeämpää olisi pysähtyä miettimään omaa kokonaisvaltaista hyvinvointiaan.
Toivonkin, että meillä kaikilla olisi mahdollisuus ja hetki aikaa pohtia, mitä kokonaisvaltainen hyvinvointi tarkoittaa. Hyvinvointi käsittää monta osa-aluetta, ja jos jokin niistä tökkii, se vaikuttaa kaikkeen. Toisin sanoen ajattelen, että jos oma kehonkuva ahdistaa ja tuntuu siltä, että muutoksia on saatava nopeassa tahdissa aikaan, on hyvä pysähtyä aiheen äärelle ja pohtia, mistä ahdistus kumpuaa. Lähteekö muutostarve itsestä vai ulkoisista tekijöistä? Onko muutoksen aikataulu realistinen vai ajaako sitä esimerkiksi jokin tunnetila? Pelko? Tai tunteiden välttäminen ja pakeneminen?
Tätä aihetta olen käsitellyt omassa elämässäni useita kertoja eri syistä. Viimeisimpänä sairastumiseni myötä, eikä se ole ollut ihan helppoa.
En ole tehnyt uuden vuoden lupauksia moneen vuoteen, enkä tehnyt tällekään vuodelle. En usko karkkilakkoon, en tipattomaan, en pikadieetteihin, en hillittömän treenaamisen aloittamiseen vuoden alussa. Toisin sanoen: en usko mihinkään ns. ihmeitä lupaaviin dieetteihin, treeniohjelmiin tai yksipuolisiin ja rajoittaviin ruokavalioihin. En usko kerralla tehtäviin äärimmäisiin muutoksiin. Siihen sen sijaan uskon, että mitä enemmän ruokavaliota rajoitetaan ja tehdään tiukkoja muutoksia arkeen, sitä todennäköisemmin elämänmuutos ei kanna kovin pitkälle. Olemme yksilöitä, mutta on asiasta tieteellistä faktaakin. Siitä, etteivät kerralla ja äkkiä tehdyt suuret muutokset kestä kovin pitkään.
Itsemyötätunnon ja kiireettömyyden kautta uuteen
Kaikki, mikä kuulostaa helpolta oikotieltä, saa kriitikon itsessäni havahtumaan. Kuinka moni tunnustaa, että tipattoman tammikuun aikana on mennytkin pari lasia viiniä? Tai karkkilakon aikana tai viimeistään sen jälkeen on tullut ahmittua kaksin käsin mässyä? Kuntosalikortti lojuu kassin pohjalla loppuvuoden tammikuun vauhdikkaan innostuksen jälkeen? Epäonnistumisista on tullut itseinhon tunteita ja ankaruutta itseään kohtaan? Ja tekee mieli vain luovuttaa?
Minä tunnustan. Olen aiemmassa elämässäni sortunut tähän kaikkeen, ruoskinut itseäni ja ollut armoton. Tilanteessa, jossa olin vaikean kroonisen stressitilan kourissa elämäntilanteeseeni liittyen. Tilanteessa, jossa olisin tarvinnut ruoskan sijasta lempeyttä ja armollisuutta. Voitte kuvitella, mitä siitä ehkä seurasi? Ei ainakaan mitään hyvää ja pysyvää.
En ole ainoa, uskon ja tiedän. Armottoman ruoskimisen ja luovuttamisen sijaan tarvitsemme tietoista lähestymistä asioihin, armollisuutta ja inhimillisyyden hyväksymistä. Itsemyötätuntoa.
Ihminen tarvitsee keskimäärin noin kuusi viikkoa uuden rutiinin omaksumiseen, ja usean uuden rutiinin omaksuminen kerralla on vaikeaa. Saattaa kuulostaa tylsältä? Ympärillä oleva maailma, some ja media erityisesti, syöttää jatkuvasti eteen pikakeinoja uuteen autuuteen. Uuteen minään.
Ihmisen mieli on tunnetusti kärsimätön, ainakin allekirjoittaneella on ollut ja on edelleen, muttei samalla tavalla kuin aiemmin. Olen opetellut tekemään muutoksia hitaammin ja havahdun, mikäli mieleni yrittää painaa kaasua liikaa. Tämä taito on ollut tarpeen kuntoutuessani ja eläessäni kroonisen kivun kanssa. Tarpeen ovat olleet myös ne kaikki ihmiset, fyssarit, terapeutit ja ystävät, jotka ovat hidastaneet vauhtiani, mikäli olen lähtenyt keulimaan.
Ei ole helppoa vaihtaa rooliaan maantiekiitäjästä hiljalleen etenevään kilpikonnaan! Mieli kun haluaisi kaiken tässä ja nyt. Kuten todettu, olen opetellut ja opettelen näitä taitoja edelleen. Olen kuitenkin edennyt aloittelijatasolta huomattavasti eteenpäin konkaritasolle ja kokemusasiantuntijatasolle. Hitaasti, mutta varmasti.
Ylivireys ja kiire tukahduttavat kehon viestit
Yksi ajatus, joka on kuntoutuessani noussut usein mieleen, on riittämättömyys. Riitänkö, vaikka teen vähemmän kuin ennen? Ajatus nousee mieleeni siitä syystä, että olin vuosien varrella totuttanut kehoni ja hermostoni ylisuorittamiseen. Jatkuvaan, äärimmäisen kuluttavaan ylivireystilaan, josta lopulta tipuin lamaantumisen tilaan ja sairastuin vakavaan uupumukseen. On tosiaan monin tavoin ihme, että olen elossa. Sen jos minkä olen ymmärtänyt.
Jos niin sanottu tekemisen rima on yleensä 100 %, omani oli aina 125 %. Ei kovin tervettä, eihän? Tuo rima juontaa juurensa ajalta, jolloin olin lasteni omaishoitajana. Silloin oli pakko joustaa, eikä vaihtoehtoja monista tekijöistä ja syistä johtuen ollut. Stressaantunut mieleni ei asian tilaa silloin kyennyt näkemään. Pitkäkestoinen vaikea stressi vaikuttaa ajatteluun, keskittymiseen ja mielialaan. Se saa näköalat kapenemaan ja elämän värit haalistumaan.
Vakavasta uupumuksesta aikanaan toipuessani opettelin kuuntelemaan itseäni ja vireystilojani. Hermoston rauhoittaminen on yksi tärkeimpiä asioita elämässäni ja hyvinvoinnissani. Sitä vaalin kaikin keinoin nykyään ja teen sille tilaa kalenteriini. Ajattelen, että pikamuutoksia tärkeämpää on kuunnella itseään ja sitä, mitä sisin kertoo. Tämä teema on kuntoutuksen edetessä yhä enenevissä määrin mielessäni. Nouseeko tarve muutokseen itsestä vai tuleeko se ulkopuolelta? Onko muutoksen taustalla rakkaus vai viha itseä kohtaan?
Pysähdyn kysymään, puhuuko tällä hetkellä mielessäni ahdistus vai minä? Jos ahdistus on äänessä, se on armoton ja sillä on kiire. Jos äänessä olen minä, olen lempeä ja rauhallinen. Jos kiireen keskellä tekee mieli painaa lisää kaasua, painan nykyään jarrua, vaikka se tuntuisi kummalliselta. Tiedän tarvitsevani silloin hengähdystilaa ja palautumista, en enempää kierroksia.
Mitä vain hyvää voi tapahtua milloin vain
Löysin tieni Lapinlahden Lähteelle ensimmäisen kerran melkein kymmenen vuotta sitten, vakavasti uupuneena. Paikka oli rauhallinen ja suvaitseva. Ihmiset tervehtivät hymyillen ja tunsin oloni tervetulleeksi. Olin täysin uuvuksissa. Väsynyt mieleni oli näköalaton. Valo, jonka moni ystävistäni on kuvaillut minusta loistavan, oli vain pieni pilkahdus silmissäni hetkittäin. Olin varjo siitä Mallasta, joka olen. Mietin tuolloin, kuinka toivoisin pääseväni tällaiseen paikkaan töihin, jos minusta olisi enää koskaan tekemään töitä.
Nyt, paljon myöhemmin, tuosta toipuneena, mutta toisella tapaa vakavan sairauden läpikäyneenä, löydän itseni Lähteeltä. Mitä haluan tällä kertoa? Sen, että matka voi joskus tuntua pitkältä ja asiat juuri siinä hetkessä saavuttamattomilta, mutta elämä yllättää. Mitä vain hyvää voi tapahtua milloin vain. Tämän lauseen sisäistäminen on tämän vuoden tavoitteenani. Sillä niin se on.
Tämän kirjoituksen myötä toivotan hyvää alkanutta uutta vuotta jokaiselle. Toivon, että tänä vuonna elämä kohtelisi meitä lempeydellä suorituskeskeisen ilmapiirin, säästötavoitteiden ja koventuneiden arvojen kurimuksessa. Erityisesti jo aiemmin haavoittuvassa asemassa olleet ihmisryhmät, järjestösektori ja julkinen terveydenhuolto ovat kovilla niihin osuneiden säästöjen takia. Itse en käsitä näihin kohteisiin osuvia leikkauksia lainkaan, sillä olen nähnyt, kokenut ja edelleen näen hyvin läheltä, miten vaikeassa tilanteessa monet kriisejä kokeneet, lasten omaishoitajat, sairastuneet, työkyvyttömät, osatyökyvyttömät ja työttömäksi jääneet ihmiset ovat. He ovat olleet jo ennen näitä leikkauksia vaikeassa asemassa, puhumattakaan tehtyjen leikkauksien myötä.
Asenne ei ratkaise kaikkea, vaikka niin annetaan ymmärtää. Sillä on vaikutusta, mutta se ei pelkästään riitä kannattelemaan tai muuttamaan elämän suuntaa. Tarvitaan perusturvallisuuden tunnetta, luottamusta ja näköaloja, joihin kaikkiin esimerkiksi vakava sairastuminen ja pienituloisuus vaikuttavat. Tyhjästä on paha nyhjäistä ja potkia itseään eteenpäin ilman tarvittavaa tukea. Toivon erityisen paljon lempeitä tuulia elämään niille, jotka itseni lailla ovat kokeneet sen, miten elämä pysähtyy kuin seinään, perusturvallisuus rapisee alta ja vastassa on tuulimyllyjä suuntaan jos toiseen. Se ei ole helppoa. Eletään hetki kerrallaan, joskus hengitys kerrallaan eteenpäin.
Kaikki kyllä järjestyy.
– Malla –
Mallan muut blogiartikkelit: