SaunaMallan mielenmaisemat: Sisäinen turva luo luottamusta tulevaan
Malla Laakso-Nyströmin blogisarjassa “Mallan mielenmaisemat” jaetaan ajatuksia ja kokemuksia kuntoutumisesta Lapinlahden Lähteellä. Yhdeksännessä osassa pohditaan ammatillisen kuntoutuksen päättymistä ja sisäisen turvan merkitystä kuntoutumiseen.
Loppukesä tekee tuloaan. Se näkyy erilaisin värein puistoissa ja teiden varsilla. Vaaleanvihreän vehreyden sijasta luonto näyttäytyy tummemman vihreissä sävyissä. Alkanut elokuu tuntuu ilmassa ja kuuluu ihmisten puheissa. Helteet alkavat olla ohi, ja allekirjoittanut nauttii viilenneistä säistä ja sateistakin tuon lämpöaallon jälkeen.
Vivahteikkaan ja raskaitakin asioita sisältäneen kevään jälkeen kesä toi mukanaan elämääni valoa ja seesteisyyttä. Lapparin puistossa on ollut kesällä vilinää ja vilskettä erilaisten ryhmien kokoontuessa nauttimaan vehreästä hyvinvoinnin keitaasta vilkkaan kaupungin keskellä. Lapinlahteen vievää tietä reunustavat kauniit, vanhat puut havisevat tuulessa tutulla tavalla.
Kuntoutuminen on ensisijaisesti matka itsen äärelle
Pian tulee vuosi täyteen ammatillista kuntoutustani Lapinlahden Lähteellä, ja loppu häämöttää kulman takana. Pysähdyn miettimään, olenko nyt kuntoutunut?
Kokonaisuudessaan kuntoutumiseni on edennyt, kuten kuntoutuminen etenee: ei lineaarisesti, vaan mutkien ja koukeroiden kautta. Alussa kuntoutumisessani tapahtui nopeita askeleita, jotka oli helppo huomata itsekin. Muutokset olivat konkreettisia askeleita toimintakyvyssäni ja näkyivät arjessani. Ajan kuluessa eteenpäin muutokset ovat olleet pienempiä, mutta eivät millään tavalla mitättömiä.
Tuntuu uskomattomalta kyetä kävelemään yhä pidempiä matkoja ja tehdä arkisia asioita – tässä eräänä päivänä kykenin jopa juoksemaan muutamia askeleita bussille! Jalka kesti, sydän kesti ja pää kesti. Silmien pesuvettä valui silmistäni sen jälkeen. Luottamus kehoa ja itseäni kohtaan vahvistui yhä edelleen.
Psyykkinen toipuminen on edistynyt, vaikka se on ollut hitaampaa. Se on normaalia tilanteessa, jossa keho priorisoi voimavaroja fyysiselle toipumiselle. Vasta kun kehon toipuminen ei vie enää kaikkia voimavaroja ja energiaa, tulee mielen vuoro. Kehoni vahvistuttua oli aika vahvistaa sisäistä turvaa itsessäni ja luoda luottamusta kehoa kohtaan uudelleen.
Sisäisen turvan vahvistaminen ja luottamuksen luominen omaan kehoon on ollut oma projektinsa, sillä krooninen hermokipu on muistuttanut jatkuvasti kaikesta tapahtuneesta. Se ei ikään kuin ole antanut tapahtuneiden asioiden painua vain menneisyyteen, vaan on pistänyt kohtaamaan ne päivittäin. Välillä enemmän, välillä vähemmän.
Omalla tavallaan se on karua, mutta pitää jalat kiinni maassa. Se jarruttaa minua, etten ala keulimaan liian kovalla vauhdilla eteenpäin. Krooninen kipu ei nimittäin ole hyvä ystävä suorittamisen, kiireen ja stressin kanssa, vaan lyö jarruja heti pohjaan, kun vauhti alkaa olla liian kova. Sen myötä en unohda kohtaamistani kuoleman kanssa, vaan tietoisuus kuolemasta vahvistaa tahtoani elää. Päivittäin.
Haluan niin mielettömän paljon elää. Kokea, nähdä, kohdata ja tuntea. Joskus tuntuu, etteivät ympärillä olevat ihmiset aina ymmärrä sitä kiitollisuuden ja ilon määrää, jota kannan elossa olemisesta. Sitä voi olla vaikeaa ymmärtää, jos ei ole kokemuspohjaa samasta tunteesta.
Elämän tapahtumat vaikuttavat väistämättä kuntoutumiseen
Kuten totesin, mitä pidemmälle kuntoutumiseni on edennyt, sitä pienempiä ulospäin näkyvät muutokset ovat olleet. Kärsimätön mieli haluaisi saada äkkiä tuloksia. Nopeita vastauksia omasta toiminnasta, ikään kuin palkintoja siitä, miten paljon olen itseeni ja kuntoutumiseeni panostanut. Onneksi matkassani on ollut mukana ihmisiä, jotka muistuttavat, mistä olen tullut ja millaisen matkan kulkenut. Tarkoituksena ei ole kuntoutua siksi ihmiseksi, joka olin ennen vakavaa sairastumista, sillä kaikki tapahtumat jättävät jälkensä meihin. Olen Malla, mutta en se sama Malla.
Kuntoutumiseni kulkuun ovat vaikuttaneet luottamus itseeni (sisäinen turva), kaikki tekemäni työ erilaisten harjoitteiden myötä, asenne, tahto ja sisu, mutta myös ulkopuoliset tekijät. Elämä ei lakkaa pyörimästä, vaikka olisi kuntoutumassa. Se tuo eteen erilaisia haasteita, kriisejäkin, iloa ja onnistumisia.
Tämän kahden vuoden aikana, kun olen kuntouttanut itseäni, olen kohdannut monia iloja ja suruja: läheisen sairastumisen, kahdesti muuton uuteen asuntoon, kahden läheisen ystävän lapsen menetyksen ja nuoremman lapseni voinnissa droppauksen ja sen jälkeen voinnin kohentumisen. Taloudellinen tilanteeni muuttui sairastumisen myötä, ja olen opetellut elämään huomattavasti tiukemmalla budjetilla. Opettelut luopumaan. Opetellut vastaanottamaan hyvää. Toivonut, että elämä antaa ohjaa, jotta saisin keskittyä rakentamaan itseäni uudelleen.
Olen iloinnut samaan aikaan esikoisen voitettua SM-kultaa tarjoilijaopiskelijoiden kilpailuissa, iloinnut uudesta kodista, käynyt keikoilla, tehnyt pieniä reissuja ja täyttänyt hyvinvoinnin akkuja liikkumalla, ollut festareilla, tavannut uusia upeita ihmisiä, aloittanut vertaisvalmentajana kokemusasiantuntijuuden lisäksi… ja paljon muuta. Ennen kaikkea keskittynyt itseni äärelle. Kohdannut itseni. Elänyt.
Epävarmuus, uhka vai mahdollisuus?
Kaiken epävarmuuden keskellä ainoa asia, johon olen lopulta voinut vaikuttaa, on ollut luottamus itseäni kohtaan. Olen vahvistanut sisäistä turvallisuuden tunnettani sen koettua taas kolauksen sairastumisen ja sen myötä tapahtuneiden asioiden takia, sillä oikeastaan se on ainoa asia, johon voin vaikuttaa. Se on ainoa asia, jota tarvitsen navigoidakseni eteenpäin. Ollakseni kotona kehossani. Kuunnellakseni ja kuullakseni itseäni.
Tiedän hyvin, ettei sisäinen turvallisuuden tunne ole itsestäänselvää, sillä sen kehittyminen on voinut syystä tai toisesta rikkoutua. Sitä on kuitenkin mahdollista vahvistaa. Omalla kohdallani se on vahvasti ollut sitä, että pysähdyn kysymään itseltäni, mitä haluan ja mikä tekee minulle hyvää. Lakannut olemasta se, joka aina ensimmäisenä asettaa muut itsensä edelle ja on valmiina auttamaan. Vetänyt rajoja. Kasvanut uudenlaiseksi, ei äärettömästi venyväksi ja joustavaksi ihmiseksi.
Olenko siis kuntoutunut? Hyvin monin tavoin kyllä. Uskon kuitenkin, että teen loppuelämäni ajan töitä itseni eteen. Ihan vain voidakseni hyvin. Asetan itseni ensimmäiseksi.
Lämmin kiitos lukijoilleni, teille hiljaisille kuuntelijoille. Ammatillisen kuntoutukseni lähestyessä loppuaan blogini kuntoutumisen osalta tekee samoin. Tämä blogisarja muuttaa mahdollisesti muotoaan, mutta se asia selviää aikanaan.
Valoisaa ja toiveikasta loppukesää, Memento mori!
-Malla-
Mallan muut blogiartikkelit: